Pienen pojan suuri seikkailu

Tässä on reippaan melkein viisivuotiaan elämän suuri hetki. Vastuuta on annettu ja osattu ottaa, äiti on ylpeä. Tässä on myös eri kulttuurien ristiriita.

Tilanne oli se, että Anton oli kipeä eikä voitu mennä puistoon. Jasper totesi siihen, että hän voi mennä yksin lähipuistoomme. Minä kielsin tietysti. Mutta sitten tuli mieleen, että Johanna on menossa omien poikiensa kanssa, joten soitin hänelle, josko ottaisi Jasperin mukaansa. Tottakai hän ottaisi. Niinpä Jasper ajoi meiltä yksin puistoon noin parin sadan metrin matkan ja Johanna poikineen oli häntä siellä vastassa. Kun leikit oli leikitty ja pelit pelattu, hän tuli itsekseen myös takaisin. Olin häntä vastassa kadulla. Kaikki meni hyvin, vaikka meitä molempia kyllä jännittti aika lailla. Tämä saattaa kuulostaa suomalaisesta ihan normaalilta toiminnalta, mutta täällä se ei todellakaan sitä ole.

Minä olin koko ajan varma, että Jasper kyllä pärjää ja ajaa rauhallisesti ym ym, mutta eniten olin huolissani muista ihmisistä. Että joku ylireagoiva sivustakatsoja soittaa poliisit pienen yksin ajelevan pojat perään ja minä joudun vaikeuksiin. Tämä on täällä on ihan aiheellinen pelko. Useamman kerran olemme olleet äitien ja lasten kesken tuossa meidän lähipuistossa pyörillä, potkulaidoilla tms ja lapset menevät edellä. Kyllä me koko ajan tiedämme missä lapset menevät, mutta useamman kerran on joku ohikulkija nähnyt vaivaa sen eteen, että emme pidä lapsista tarpeeksi huolta ja kuka tahansa voi ne mukaansa ottaa ja mitä vaan voi sattua ja ja ja ja.

Täällä pidetään lapsia pumpulissa yläasteikäiseksi asti. Ja vielä myöhemminkin. Aina kuskataan joka paikkaan, eikä lapset kävele tai pyöräile mihinkään ilman vanhempiaan. Saattaa olla, ettei nuori ole koskaan ollut edes korttelin päässä kodistaan kävellen yksin. Autoon ei voi jättää lasta edes hetkeksi, vaikka hän itse haluaisi. Joskus kun haetaan Jasperia preschoolista, Anton haluaisi jäädä autoon odottamaan. Olen sisällä noin kolme minuuttia, mutta silti kieltäydyin siitä kauan. Nyt ihan viime aikoina olen suostunut, mutta koko sen kolme minuuttia kun sisällä olen, pelkään että joku soittaa poliisille. Siitä tulisi meinaan aika iso sotku, jos näin kävisi.

Jasper on vasta viisivuotias, mutta idea tähän yksin pyöräilyyn tuli häneltä itseltä, joten hän oli siihen valmis. Kyse on suorasta noin 200 metrin pyöräilystä. Ei mielestäni todellakaan paha. Miten lapselle voi opettaa vastuun kantamista, jos sitä ei koskaan anneta? Häntä itseä pikkuisen jännitti lähteminen, mutta hän oli siitä onnellinen. Ja hän oli todella ylpeä itsestään kun hän tuli takaisin. Hän pyöräili rauhallisesti ja katsoi autoja. Olin erittäin ylpeä meistä molemmista. Minä uskalsin antaa vastuuta ja hän ottaa. Mutta miksi sitä pitää jotenkin puolustella? Tuskin pitäisi Suomessa.