Surua

Suomesta on tullut ikäviä uutisia. Erittäin rakas perhetuttava on kuollut. Mun äidin erittäin hyvä ystävä ja minulle kuin toinen äiti. Marjatta asui meidän naapurissa Runosmäessä suurimman osan mun lapsuutta ja olimme tekemisissä päivittäin. Hänen poikansa ovat mulle kuin pieniä veljiä. Jaoimme saunavuorot ja söimme kiukaalla paistettua makkaraa yhdessä. Marjatan pienessä keittiössä kaikki ruoka maistui aina paljon paremmalta kuin kotona. Vaikka olisi syönyt ihan samaa leipää kuin kotona, Marjatalla siinä oli aina joku spesiaali maku. Siinä ihmisessä oli niin paljon iloa ja energiaa, että harvoin näkee. Hän oli aina iloinen ja tartutti sen muihinkin. En ole ikävä kyllä ollut hänen kanssaan tekemisissä viime vuosina niin usein kuin olisin halunnut. Mutta onneksi näimme tammikuun lopulla minun Suomen reissun aikana. Oli mahtavaa istua pitkästä aikaa saman pöydän ääreen, minä ja pojat, ja meidän äidit. Niin kuin silloin ennen vuosia sitten. Äideille on tullut harmaata tukkaan ja me lapset ollaan kasvettu aikuisiksi. Mutta sama lämmin fiilis. Ja paljon naurua.

Olen jotenkin tosi hämilläni. Samaan aikaan kun kirjoitan tätä surullista viestiä, pieni poika mahassani potkii ja kertoo siten että elämä jatkuu. Toisten on aika lähteä ja toisten tulla. Elämän kiertokulku on niin kovin kummallista.