Kuinkas sitten kävikään

Suurin osa jo varmaan tietää, että meidän perhe on taas koossa ja ollaan kaikki onnellisesti Kaliforniassa. Aivan mahtavaa olla kotona!! Sitä ei edes pysty sanoin kuvaamaan kuinka ihanaa!

Niin se viisumi sieltä sitte vaan tuli ja päätettiin hyvin nopeasti, että siirretään lennot aikaisemmaksi jos mahdollista. Meillähän oli lennot 25.9., mutta viisumin tultua siihen olisi ollut vielä melkein kolme viikkoa. Eikä todellakaan jaksettu odottaa! Matka meni todella hyvin, pojat oli hyväntuulisia ja rauhallisia eikä tullut mitään suuria kommelluksia matkalla. Paitsi yksi.... Mutta se oli täysin meistä riippumaton. Matka meinas tyssätä heti Helsingin lentokentällä siihen, että pojilla ei ole kuin USAn passit, jolla ei saa olla maassa kuin 90 päivää ilman viisumia. Meinasin hajota siihen paikkaan kun tullimies tämän kertoi. Se näki varmaan mun naamasta, että nyt toi äiti hajoo noille sijoilleen, jos ei tätä jotenkin hoideta. Pojilla on tietysti myös Suomen kansalaisuus, joten siinä mielessä ei mitään ongelmaa, mutta koska sisään ollaan tultu USAn passilla, niin päivämäärät on siihen merkitty. Tullimies sanoi, että ei hätää kyllä hän uskoo, että suomalaisen äidin lapsilla on suomen kansalaisuus, ja että on meidän onni että lennetään Lontoon kautta, koska UK ei noudata Schengen sopimusta. Joten eivät katso päivämääriä passissa. Mutta jos olisimme lentäneet ihan minkä tahansa muun Euroopan maan kautta (Saksa, Ransa yms), matka olisi voinut tyssätä sinne tai olisimme ainakin saaneet isot sakot. Aloin melkein itkeä siinä tiskillä ja kiittelin vaan kauheesti. Ja lupasin, että hankitaan pojille Suomen passit heti miten.

Viikko ollaan tässä nyt totuteltu taas uuteen arkeen näissä maisemissa. Suurin mullistus on ollut Jasperin preschoolin aloitus. Hän on odottanut sitä niin hartaasti jo pitkään ja oli tosi innoissaan sinne menosta. Keskustelimme, että siellä puhutaan englantia ja että voi menä vähän aikaa ennen kuin hän taas saa kielestä kiinni, mutta häntä ei kuulema haittaa. Ensimmäisen preschool päivän päätteeksi kommentti oli kuitenkin "äiti, ne lapset puhuu siellä tosi paljon englantia." Niin ne puhuu. Hänelle tuli kuitenkin yllätyksenä se, ettei siellä puhuttu yhtään Suomea. Kai hän ajatteli, että joo siellä puhutaan englantia, mutta ei selvästi ymmärtänyt ettei hän oikeasti ymmärrä sanaakaan. Hän käy siellä nyt ma, ke ja pe aamuisin 8.30 - 12. Muutama kerta vasta takana eikä sinne meneminen ihan kamalaa ole, pientä vastarintaa vaan. Kai siellä on muuten kivaa tekemistä. Opettajan mukaan Jasper pärjää ihan hyvin, vaikka ei kieltä osaakaan.

Mutta jotta elämässä pysyy pieni jännitys, niin on hyvin mahdollista, että tulemme takaisin Suomeen hyvinkin pian. Juhon Suomen komennus toteutuu mahdollisesti joka tapauksessa ja ehkä jo marraskuussa. Kaikki halusivat meidän perheen yhdistämistä ja Juhon työantaja sai kapulat sen verran vilkkaasti rullaamaan, että Juho olisi päässyt tulemaan Suomeen lähes yhtä nopeasti kuin me takaisin Kaliforniaan :) Kun sunnuntaina kotiuduimme, maananatai aamulla oli Juholla odottamassa meili Suomesta, että mahdollisesti voisi aloittaa Helsingissä jo ma 16.9. Eli viikon päästä siitä kun me tultiin kotiin. Ihan uskomaton juttu! Jos minä ja lapset olisimme vielä olleet Suomessa, tottakai Juho olisi tarttunut siihen ja tullut Suomeen. Mutta totuus on se, että Juhon työt täällä vaatisivat hänen läsnäoloa lokakuun loppuun. Joten nyt odotellaan ja katellaan mitä tuleman pitää. Saa nähdä palaammeko Suomen pimeään syksyyn :)

Voi arki

Täällä me porskutellaan vielä Turussa ja mietitään jo seuraavaa siirtoa. Torstaina siirrytään Espooseen ja sitä myöten kuun puolessä välissä muutetaan Kallioon. Nyt alkaa palikat olla siinä järjestyksessä, että täytyy tapahtua pieni ihme, jos lähdetään kotiin 25.9. lennolla. En tiedä, että mihin niitä lentoja sitte siirtäisi... Toukokuulle? Vai pitäisikö ne jättää vaan käyttämättä kokonaan?

Juhon työkuviot on enää loppusilausta vaille valmiit. Molempien maiden toimistot ovat näyttäneet vihreätä valoa siirrolle, nyt keskustellaan siitä kuinka pitkä komennus, kuka maksaa ja mitä maksaa. Maltan tuskin odottaa, että Juho tulee takaisin Suomeen. Tämä yksinhuoltajan arki alkaa olla todella raskasta. Ihan sama onko maanantai vai lauantai, kaikki päivät ovat samanlaisia. Puistoa, ruokaa, päikkäreitä, ruokaa, puistoa, ruokaa, nukkumista. Huh. Miten "oikeat" yksinhuoltajat oikein pärjää?