Jumalainen naisvartalo

Olen oppinut arvostamaan vartaloani enemmän kuin koskaan. Tähän astisen elämäni ajan vartalo on ollut sellainen välttämätön paha, jota ilman ei oikein voi olla. Olen ollut suhteellisen terve, joten harmituksen aiheet ovat lähinnä olleet ulkonäköön liittyviä. Lähinnä siihen, kuinka monta ylikiloa on ollut. Pinnallista. Nyt lapsen saamisen jälkeen arvostus naisen vartaloon on kasvanut suuresti. Jo raskaana ollessa mietin jatkuvasti miten ihmeellinen ihmisen kehitys on ja kuinka mahtava hautomo minun vartaloni oli. Mikroskooppisen kokoisesta limalöntistä kasvoi 9 kuukaudessa sisälläni toinen ihminen. Toinen erillinen persoona. Mieletöntä. Mutta ihmetys vartalostani ei todellakaan loppunut lapsen syntymään vaan on jatkunut tähän asti.

Nainen käy läpi ihan käsittämättömän prosessin saadessaan lapsen. Koko raskauden ajan mulla oli hillitön nälkä ja se näkyi painonnousuna. Raskauskiloa tuli kaikenkaikkiaan 35. Kyllä, 35 kg! Ei ihan oppikirjan mukaan, mutta ihme kyllä lääkärini ei maininnut asiasta missään vaiheessa. (Joka kerta odotin läksytystä, mutta sitä ei tullut.) Sen lisäksi en pystynyt oikeastaan harrastamaan kunnolla liikuntaa koko aikana, koska mulla oli aikamoisia kipuja nivusissa koko 9kk. Loppuvaiheessa selkä meni niin jumiin, että jouduin käymään jatkuvasti kiropraktikolla, joka pullautti saman kylkiluun ns. paikoilleen kahdesti. Todella kivuliasta.

Palautuminen raskaudesta on kestänyt näihin päiviin asti. Muutama kuukausi Jasperin syntymästä, kiloja lähti n. 15 tekemättä mitään sen kummempaa. Mutta se ei tietenkään riittänyt vielä mihinkään. Jäljellä olevat 20kg ovat olleet tiukassa, mutta nyt vihdoin näkyy valoa tunnelin päässä. Olen tavannut personal trainerin kerran viikossa, liikkunut sen lisäksi 2-3 kertaa viikossa ja laskenut tarkkaan päivittäiset kalorit. Tähän mennessä kiloja on lähtenyt 8 ja draivi on kohdallaan :) Vielä ne loputkin lähtevät!

Mielenkiintoista tästä tekee sen, että olen koko elämäni ollut tuon 35 kiloa pienempi ja useaan otteeseen vielä usemman kilon pienempi. Enkä koskaan oikein tyytyväinen. Nyt antaisin oikean käteni, että pääsisin edes siihen lähtötilanteeseen. Mikä meitä naisia oikein vaivaa? Miksi ei riitä se millainen on vaan pitää aina haluta jotain muuta? Olen pyhästi vannonut Juholle, ja nyt tässä myös isolle yleisölle, etten koskaan enää valita painosta, jos ja kun pääsen takaisin vanhoihin mittoihini. En koskaan.

Kilojen lisäksi vasta nyt selkäni on taas "auki" eikä koko ajan jumissa. Jalkapohjani olivat myös todella kipeät ja käveleminen vaikeaa, mutta nyt sekin on ohi. Ryhti on parantunut entiselleen.

Samaa kroppaahan tästä ei tule ja sen olen hyväksynyt. Täytyyhän se jotenkin näkyä, että on lapsen saanut ja hyvä niin. Olen alkanut taas pitää tästä ihanasta minästä :)