Nonni! Tulipa sekin tehtya. Elamani ensimmainen puolimaraton on nyt juostu. Eika se ollut ollenkaan niin paha, kuin olin kuvitellut. Olin harjoitellut tosissani pari kuukautta ja se tuotti tulosta. Kunnon juoksutekniikka ja -strategia seka paljon energiageeleja matkassa, niilla tultiin voittajana maaliin. Ainakin itsensa voittajana :) Juoksin koko matkan kovemmin kuin koskaan ennen millaan lenkilla ja siita hyvasta ylitin kaikki villeimmatkin tavoitteeni.
Aikaa meni 2h 32min 53s. Strategiani oli juosta ensimmainen puolikas suht hidasta juoksua (holkka vauhtia), seuraavat 9km vahan kovemmin ja vetaa viimeiset pari kilsaa kovaa voimakasta juoksua. Pysyin suunnitelmassa ja vakisin alussa jarruttelin, vaikka olisi tehnyt mieli juosta kovempaa. Sen verran olin fiiliksissa ja adrenaliini jyllasi, vilunvareet vaan menivat ympari kroppa. Oli niin superfiilis! Reitti kulki San Francisco Giantsien baseball stadionilta Bay Bridgelle, Pier 1, Alcatrazin lauttojen laiturin ohi, Pier 39, Fisherman's Wharf, Marina ja kaantopaikka oli Golden Gate sillan kupeessa.
Olin vielakin taynna energiaa ja kovaa tahtoa kaantopaikalla. Nostin vahan vauhtia ja aloin ohitella. (NIIN mahtava fiilis ohitella!!!) Ylamaessa vetelin suvereenisti ohituskaistaa ja olin niin ylpea itsestani. Kunnes tultiin alamakeen ja lahes kaikki samat ihmiset veteli ohi :( Polviin sattui alamaessa niin paljon, etten pystynyt pitamaan samaa vauhtia. Mutta tasaisella taas lisasin vauhtia reippaaseen juoksuun. Hyvilla voimin mentiin siis aina 18 kilometriin asti, sitte alkoi askel painaa. Tai oikeastaan jalat alkoivat sattua. Mulla tuntui energiaa muuten riittavan enka ollut pahasti hengastynyt, mutta jalat vaan sanoivat sopimuksen irti. Viimeiset kolme kilsaa olivat yhta suurta taistelua ja monta kertaa ajattelin hiljentta kavelyyn. Mutta en tehnyt sita! Viimeinen kilometri ennen stadionia oli todella suurta tuskaa ja juoksin pelkalla sisulla. Huusin itselleni suomeksi: "Nyt mennaan suomalaisella sisulla!! Havuja, perkele!!" Sain siita sen verran lisaa voimaa, etta juoksin jo tosi kovaa. Kun pulpahdin sisalle stadionille, aloin karjua suoraa huutoa ja juoksin niin taysilla kuin vaan ikina pystyin viimeisen sata metria maaliin. Tuntui niin mahtavalta! Varsinkin kun nain mita aika oli. Olin kylla koko ajan suht ajantasalla missa menin, mutta silti sen kellon nakeminen oli hienoa. Juho ja pojat olivat vastassa katsomon puolella ja liikutuksen kyyneleet tulvivat silmiin. Pojat olivat matkan varrellakin hurraamassa ja silloinkin melkein itkin liikutuksesta. Liikuttavat pienet (ja iso) pojat hurrasivat "Hyva Aiti!"
Tama aiti todella ylitti itsensa ja fiilis oli niin mahtava juoksun jalkeen, etta tasta tulee ehka tapa :)
Aikaa meni 2h 32min 53s. Strategiani oli juosta ensimmainen puolikas suht hidasta juoksua (holkka vauhtia), seuraavat 9km vahan kovemmin ja vetaa viimeiset pari kilsaa kovaa voimakasta juoksua. Pysyin suunnitelmassa ja vakisin alussa jarruttelin, vaikka olisi tehnyt mieli juosta kovempaa. Sen verran olin fiiliksissa ja adrenaliini jyllasi, vilunvareet vaan menivat ympari kroppa. Oli niin superfiilis! Reitti kulki San Francisco Giantsien baseball stadionilta Bay Bridgelle, Pier 1, Alcatrazin lauttojen laiturin ohi, Pier 39, Fisherman's Wharf, Marina ja kaantopaikka oli Golden Gate sillan kupeessa.
Olin vielakin taynna energiaa ja kovaa tahtoa kaantopaikalla. Nostin vahan vauhtia ja aloin ohitella. (NIIN mahtava fiilis ohitella!!!) Ylamaessa vetelin suvereenisti ohituskaistaa ja olin niin ylpea itsestani. Kunnes tultiin alamakeen ja lahes kaikki samat ihmiset veteli ohi :( Polviin sattui alamaessa niin paljon, etten pystynyt pitamaan samaa vauhtia. Mutta tasaisella taas lisasin vauhtia reippaaseen juoksuun. Hyvilla voimin mentiin siis aina 18 kilometriin asti, sitte alkoi askel painaa. Tai oikeastaan jalat alkoivat sattua. Mulla tuntui energiaa muuten riittavan enka ollut pahasti hengastynyt, mutta jalat vaan sanoivat sopimuksen irti. Viimeiset kolme kilsaa olivat yhta suurta taistelua ja monta kertaa ajattelin hiljentta kavelyyn. Mutta en tehnyt sita! Viimeinen kilometri ennen stadionia oli todella suurta tuskaa ja juoksin pelkalla sisulla. Huusin itselleni suomeksi: "Nyt mennaan suomalaisella sisulla!! Havuja, perkele!!" Sain siita sen verran lisaa voimaa, etta juoksin jo tosi kovaa. Kun pulpahdin sisalle stadionille, aloin karjua suoraa huutoa ja juoksin niin taysilla kuin vaan ikina pystyin viimeisen sata metria maaliin. Tuntui niin mahtavalta! Varsinkin kun nain mita aika oli. Olin kylla koko ajan suht ajantasalla missa menin, mutta silti sen kellon nakeminen oli hienoa. Juho ja pojat olivat vastassa katsomon puolella ja liikutuksen kyyneleet tulvivat silmiin. Pojat olivat matkan varrellakin hurraamassa ja silloinkin melkein itkin liikutuksesta. Liikuttavat pienet (ja iso) pojat hurrasivat "Hyva Aiti!"
Tama aiti todella ylitti itsensa ja fiilis oli niin mahtava juoksun jalkeen, etta tasta tulee ehka tapa :)
3 comments:
Oikein valtavasti onnea suoristuksen johdosta :D
Kovat mimmit vetää tykimmin! :D Hyvä sinä!!!!
Kiitos! Mä niin vedin täysillä!!
Post a Comment